Koiramaiset kulut, osa tammi- ja helmikuu

Jos vaikka jatkettaisiin positiivisiimmilla aiheilla. Tai niin positiivisiin kuin kulunseuranta voi olla. Varsinkaan tammikuun katsominen ei kamalasti saa mukavia ajatuksia aikaan...

Tammikuussa merkattuja menoja oli yhteensä 535,21 euroa, josta lähti pois 13,61 € Mustin ja Mirrin bonuksia. Loppusummaksi jäi 521,60€.
Ai saasta.

Ruokaan meni 62,92€, sisältäen lisäravinteita ja kilon nappulaa, joka meillä on käytössä lenkillä. Lihoja tarvitsi ostaa vähän reilu 5 kg, koska joulukuussa ostettuja oli vielä jonkin verran jäljellä.
Harrastuksiin meni hurjat 277,40€. Tuohon summaan kuuluu seuran liittymis- ja jäsenmaksu, tokokurssi, pk-liiton lisenssi tottispäivä ja helmikuun erkkariin ilmottautuminen. Myös jokunen treeninami tuli ostettua.
Tarvikkeita tuli ostettua 38,89 euron verran. Yksi Lahden eläintarvikeliikkeistä lopetti ja lopetusmyynnistä tuli ostettua niin ruutunauha, uusi nahkainen patukka kuin pari lelua. Mustista ja Mirristä taas löytyi uusi panta tarjouksesta.
Terveyden 156 euroa oli Virnan viime vuoden viimeinen vaakutuserä, jonka maksaminen venähti tämän vuoden alkuun.

Helmikuu oli onneksi "hiukan" pienempi kuluinen, yhteensä rahaa kului koiriin 91,38€.

Ruokaan meni 48,88€. Lihaa tuli ostettua reilu 4 kiloa, osa Tampereen reissulla ja sieltä tuli myös ostettua varastoon tarjouspussi "lenkkinappuloita". Paljon tuli ostettua myös erilaisia purtavia Ennille ja Virnalle Nepun lopettamisen jälkeen.
Harrastuksiin meni vain yksi Meat&Treat makkarapötkö.
Tarvikkeissa lipsuin hiukan ja sinne meni 39,30€. Taas tarttui mukaan tarjouspanta, jota olin jo kyllä pidempään katsellut ja nyt sattui olemaan tarjouksessa juuri oikea kokokin. Ja sellaista pientä tilpehööriä tarttui kuukuaden aikana kanssa.
Terveyteen ei helmikuussa mennyt mitään. Nella lopetus ja tuhkaaminen uurnineen oli noin 250€, mutta äiti maksoi sen.

Maaliskuussa on tiedossa olevia menoja vain OnniDogin maksu, sekä mahdollisesti ruokapussin ostaminen johon ei paria kymppiä enempää mene. Äitini käydessä Lahdessa Ennin hakeakseen myös oma pakastimeni sai täydennystä Virnan lihojen suhteen. Ja nyt yhden koiran kanssa, joka on vielä hyvä "rehunkäyttäjä", ei paljoa lihaa mene kuukaudessa, vain 3 kiloa. Vuosi sitten mie raahasin selkä väärällä lihaa, jota meni 12 kiloa kuukaudessa kun Nella ja Enni olivat muonavahvuudessa (100g/puudeli/päivä) ja knääpiökin söi enemmän (200g/päivä).

Ootko pitänyt kirjaa koira/lemmikkimenoista? Kävikö samalla tavalla, eli alkuvuotena tuli piikki erinäisten menojen myötä?

Teinin iltapäiväkännit

Eilen koitti päivä, jota olen hyvän tovin jo odottanut kauhunsekaisin tuntein: Virnan luustokuvat. Ei niinkään kyynäröiden osalta, niissä on harvemmin on ollut buhundeilla ongelmaa. Olen parina yönä nähnyt painajaista, että Virnalla on mappi-ö tasoiset lonkat, joidenka kanssa ei voisi elää. Alitajuntani ei suinkaan ole dramaattinen...

Knääpiö on vielä koiristani ensimmäinen, joka on kuvattu. Levottomassa mielessäni olin jo ties kuinka monesti kerennyt maalailemaan, että nyt se karma puree takamuksesta kun en puudeleita kuvauttanut.

Saaga-sisko saapui keskiviikkona kihlattuni luokse kuvauksia varten. Ja teinithän ottivat tilaisuudesta kaiken irti, ensin juoksemalla kuin reikäpäiset koirapuistossa ja sen jälkeen vielä sisälläkin piti leikkiä, vaikka molemmilla kieli roikkui polvissa. Mutta kun sisko. Kyllä nuo malttoivat nukkuakin kun tarpeeksi napakasti sanottiin että nyt unta kupoliin.

Eläinlääkärissä Virna odotetusti sammahti todella nopeasti rahoituksen saatuaan ja vastaavasti heräili rauhassa herätteestä huolimatta. Siinä missä sisko reagoi rauhoitteen jälkeiseen "krapulaan" piippailemalla ja levottomuudella, Virna pötkötteli ja näytti maansa myynneltä. Ja mie sain teiniltä osakseni muutaman pahan mulkaisun. Illallakin vielä huomasi ettei kakara ihan täysin hereillä ole, kun iltapissalla käydessä läheisestä lumipenkasta lähtenyt pupu sai aikaan vain pään kääntymisen sen perinteisen pomppimisen sijaan.

Heti on tehtävä tunnustus, etten mie ymmärrä luustokuvista paljoakaan.Vaikka kovasti olen yrittänyt sivistää itseäni katselemalla eri ryhmiin jaettuja kuvia ja keskustelua niistä. Mutta sen verran tajusin, että lonkat näyttävät kovin samalta kuin Virnan emällä, jotka ovat kyllä tiiviit mutta matala maljaiset. Ja fiksumpien puhe vahvisti tuon. Todennäköisesti lausutaan c:nä, toinen ehkä b.

Kyynäristä ymmärrän vielä vähemmän kuin lonkista. Eli hyvin olemattomasti. Mutta fiksummat kertoivat että hyvältä näyttävät, ei ongelmia. Kyynärien suhteen miulla ei ollutkaan mitään pelkoja.

Näillä tuloksilla uskallan kyllä mennä, remuta ja harrastaa kuten ollut tarkoituskin. Lihaskunnosta muutenkin pyrin pitämään huolta ja niveliä tukevat ravinteet otan todennäköisesti vähän myöhemmin käyttöön, ihan jo ennaltaehkäisevänä ajatellen Virnan kahjopäisyyttä ja "kovaa ja korkealta" asennetta.

Selkä olisi tarkoitus vielä kuvata parin vuoden päästä. Vaikka buhundeilla spondyloosi, tai selkä ylipäätään, on harvoin ongelmallinen, haluan senkin lausuttavan. En kuitenkaan nähnyt järkeväksi kuvata selästä nyt LTV:tä ja VA:ta ja sitten joskus spondaria kun ikä tulee täyteen. Mielummin sitten vähän pidemmän ajan jälkeen koko paketti.

Mutta nyt voi vihdoinkin huokaista helpotuksesta. Ja laittaa perjantai pizzan uuniin ja siirtyä katsomaan Live-lähetystä Cruftsista.

Rakas onnea matkaan, sinä ansaitset kultaa

Sunnuntaina pieni kukkaispuudeli pakkasi tavaransa kapsäkkeihin, hyppäsi äitini subarun kyytiin ja muutti Sysmään valloittamaan tuttuja maita. Vaikka tämä ratkaisu onkin kaikille parempi, ei se muuta sitä että koti tuntuu nyt kovin tyhjältä kun ollaan Virnan kanssa täällä kahden. Eilen ulkoa tullessamme Virna kiersi jokaisen huoneen etsien Enniä ja piipaten. Mie heittäydyin pitkäkseni sängylle, nousin samantien istumaan nostaakseni Ennin viereeni vain muistaakseni ettei täällä enää ole ketään nostettavaa.

Mie olen jo vuosia tiennyt, että Enni todennäköisesti joutuu muuttamaan takaisin äitini luokse kun Nellasta aika jättää. Silloin jo tiesin, että Enni tuskin oppii olemaan täysin yksin kotona. Kun Virna sitten tuli, ajattelin että ehkä sittenkin Enska voisi elää elämänsä loppuun miun luona, olisihan sillä koirakaveri. En vaan silloin tajunnut huomioida sitä ettei iäkäs koira jaksaisi kulkea mukana pidemmillä lenkeillä tai muitakaan pidempiä täysin yksinoloja.

Mutta nyt Ennin ei tarvitse huutaa ikäväänsä, vaan saa elellä rauhallisessa, tutussa ympäristössä leppoisaa elämää silmäteränä. Virna saa tarvitsemansa liikunnan, eikä miun tarvitse stressata Ennin itkemistä ja milloin naapureilla menee hermot. Ja ei Enska ole kokonaan maailman kartalta hävinnyt, meidän välillä ei ole kuin tunnin ajomatka
Vaikka eilen koti tuntui tyhjältä, samalla myös tuntui helpottavalta kun rappiksessa ei kuulunut ikävää ulvova Enni.

Virnan ja Enskan ensimmäinen yhteiskuva, otettu Ennin lähtöä edeltävänä päivänä

Iskän kukkaispuudeli, puuskupuh. Luonnon lapsi, koira joka tuskin koskaan kasvaa aikuiseksi.
Vaikka meidän tarinaa ei enää samaan kirjaan kirjoiteta, Ennin tarina kuitenkin jatkuu <3

Nyt kun meitä on kolme

Viikko sitten toivotin Nellalle viimeistä kertaa hyvää huomenta.
Viikko sitten tunsin Nellan turkin viimeistä kertaa sormieni alla.
Viikko sitten menin viimeistä kertaa eläinlääkärille Nellan kanssa.
Viikko sitten miusta tuli kahden koiran omistaja, ilman Nellaa.
Viikko sitten päästin Nellan juoksemaan vapaana ikuisuuteen.

Vaikka miulla vielä onkin Enni ja Virna, on kotona hiljaista. Kukaan ei pyöri jaloissa ja valita palvelun hitaudesta kun laitan koirille aamusapuskaa. Virnan kupin meinaan viedä makkariin Ennin kupin kanssa, vaikka penska syökin keittiössä. Kukaan ei kuorsaa. Ulos lähtiessä yksi hihnoista jää roikkumaan naulakkoon ja käsissä on vain kaksi koiraa.
Ulkona Enni on epävarmempi ilman Nellaa ja käy pörisemään tuoreille koirien hajuille, innostaen Virnan mukaan. Koirapuistossa on tyhjää kahden koiran kanssa, kun ei ole Nellaa juoksuttamassa penskaa.
Illalla kukaan ei saa piehtaroimishepuleita sängyssä ja meinaa tippua lattialle. Aamulla ei ole ketään, joka tuijottaa miuta herättyäni, kuin sanoen "vihdoin ja viimein, ei sängyssä voi koko päivää lojua!"

Tuntuu että vielä olisi ollut paljon tehtävää: kudoin Nellalle Korpin kynsi-huivia, jota en koskaan kerennyt saada valmiiksi, suunnittelin käyväni ensimmäistä kertaa Nellan kanssa pellolla, ottavani vielä kuvia, nauravani vanhuspuudelin intoilulle lumesta. Vaikka tiesin ettei meillä enää paljoa ollut yhteistä aikaa, niin kuitenkin samalla ajattelin että kyllä tässä vielä kerkeää.

Vaikka paljonhan me vielä viimeisen vuoden aikana koettiinkin: Oli Nellan 15-vuotis synttärit, käytiin kahdella mökillä, koirien uimarannalla Nella sai pinkoa vapaana. Syksyllä käytiin pitämässä hauskaa rally-toko epiksissä, vuoden alussa Nella (ja Enni) pääsivät Into-Ilmaria leikittämään ja vielä helmikuun alussa kävin omien koirien kanssa koirapuistossa.

Kiitos Nella kaikista näistä vuosista.

Älä huoli, kyllä me pärjätään. Tämä kipu ja kyyneleet vaan kertovat että meillä oli jotain sanoin kuvaamattoman hienoa. Vaikka nyt miun sydän onkin palasina, tulet aina olemaan osa miuta. 

Koska parhaat eivät kuole koskaan, vaan pysyvät sydämessämme.

Jade Garden Brookite

Nella

28.4.2002-13.2.2018

Mitä tekisin toisin?

Virheiden tekeminen on inhimmillistä ja niitä tulee jokaiselle vastaan. Ihan "normaali elämässä" (mikä se on?) kuin koirien kanssa touhutessa. Osan tajuaa vasta vuosien päästä, toiset samantien ja saa aikaan spontaanin kämmen otsaan - reaktion. Mutta aina, virheen suuruudesta tai tajuamis ajankohdasta riippumatta, se on tilaisuus oppia.  Ei se että ei tee virheitä, vaan se ettei opi niistä. Tuo onkin tälläiselle iki-strömssääjälle pieni helpotus.

Niitä pienempiä virheitä on vuosiin mahtunut vähintäänkin rekkalastillisen verran. Ihan alkaen sieltä ~ 18 vuoden takaa, kun onnistuin tätini mopsille opettamaan maahan mennessä samalla läpsäsemään tassulla kättä. Puhumattakaan monista rally-tokon -10 jotka on tullut opittua kantapään kautta.
Mutta mitä isompia virheitä on tullut tehtyä kolmen koplan jäsenten kanssa?

Nella

Selättäminen, uskaltaisin sanoa että kaikista tekemistä virheistä se suurin. Nella kun tuli meille, oli koiran koulutuksessa vallalla ajatus, että koira kun tekee vääriin ja kokeilee rajojaan, se tulee selättää. Vaikka olenkin sitä mieltä, että koiran tulee tietää rajansa ja totella kieltoa, kuin myös että välillä voi olla hyvä ottaa pentu syliin/viereen rauhoittumaan, ei koiran alistaminen kuulu koulutukseen.
Vaikka Nellasta loppujen lopuksi tulikin aivan loistava koiran niin harrastuksissa kuin arjessakin, en voi olla miettimättä kuinka tuo alku on Nellaan vaikuttanut. Nellahan on hyvin ohjaajapehmeä ja jos huomaa että mie olen tyytymätön tai komennan vaikka Virnaa kovemmalla äänellä, se menee lukkoon. Vastaavasti miun jännittäminen esimerkiksi ennen kisoja kyllä laski vanhuksen virettä sellaiselle sopivalle tasolle (ei riemun kiljahduksia), mutta ei saanut aikaan lamaannusta.

Enni

Ehkä hiukan yllättäen, Enni on miun koirista helpoin arjessa. Ulkona se saattaa vähän pöristä muille koirille, mutta napakka "Ep"ja pikku-käkkärä lopettaa ja tulee hakemaan herkkua ja lähtökohtaisestikin Enni tulee kaikkin koirien kanssa toimeen. Sisällä se ei paljoa rappiksen ääniin reagoi, vaan nukkuu kippuralla vieressä.
Paitsi että Enska ei ole koskaan oppinut seisomaan omilla tassuillaan. Enni reilun 12:n vuoden pituisen elämänsä aikana ollut yhteensä ehkä reilun viikon ihan yksin. Viikon aikanaan kun olin Nepun kanssa ystävieni porukoiden mökillä ja Ennillä alkoi juoksut, joten äiti joutui sen hakemaan kotiin. Harvoja ovat myös kerrat, jolloin olen lähtenyt Nellan kanssa jonnekin ja jättänyt Ennin ihan kotiin. Ei niin yllättäen, Enska ei ole oppinut olemaan yksin. Ja muutenkin Enni on oppinut ottamaan Nellasta turvaa ja tukea.

Harrastusten kannalta, Ennin kanssa ei olla koskaan opeteltu tekemään yhdessä tai pahemmin tehty minkäänlaisia muitakaan pohjia. Suoraan vaan agilityyn siinä vuoden ikäisenä ja siellä äidin kanssa opettelivat tarpeelliset asiat. Katsekontakti onnistuu pieniksi hetkiksi, mutta siihen se jääkin.

Virna

Virnan kanssa ei ole vielä tapahtunut sellaista "aika kultaa muistot" efektiä, joka on puudeleiden kanssa nähtävissä. Tuntuu että teini-kakaran kanssa on eniten niitä virheitä tullut tehtyä, vaikka aika (todella) hieno tuosta pennun penteleestä on kasvanut <3 Tuntemuksiin on takuulla vaikuttanut myös se, että Virna on koirista ensimmäinen jonka olen ottanut nimenomaan harrastuskaveriksi ja jonka kanssa miulla on ollut tavoitteita, olivatpa ne sitten kuinka pieniä tahansa. Ja varmasti puolen, saati parin, vuoden päästä jotkut näistä asioista ovat vain muistoina blogissa eikä niitä muuten huomaa.

Harrastuksia ajatellessa aktiivisuus ohjaaja kohtaan jäi ikäänkuin kesken, jos niin voi sanoa. Alkuun sitä treenattiin jonkin verran, mutta se sitten vähän jäi. Jos olisin ollut fiksu, olisin tehnyt työtä tuossa enemmän, ei niillä muilla asioilla niin kiirre ole. Vaikka ei Virna mitenkään "toivoton tapaus" ole, lähelläkään sitä, niin monesti sen huomiota joutuu kalastelemaan ennen tekemisen aloittamista.
Toinen on se iänikuinen seuraaminen. Virnalle se on vähän sellainen pakollinen paha, jota täytyy tehdä rally-kylttien välissä. Kuitenkin lajeissa joita me eniten treenaatan, seuraaminen on aika isossa osassa.Ei kuitenkaan luovuteta, vaan yritetään että seuraamisesta(kin) tulisi Tosi Kiva Juttu. Aina jos joku kysyy vinkkejä tai huomioita rallyn aloittamiseen, sanon että seuraamisesta kannattaa tehdä tosi kivaa ja kannattavaa koiralle, eikä vain siirtymistä kivasta asiasta toiseen.

Käsitteleminen. Mie saan Virnan vaikka vääntää solmuun, paitsi kun kynsisakset on käsissä (vaikka niidenkin kanssa on hurjasti edistytty!). Mutta kun joku muu kuin Virnalle hyvin tuttu ihminen teiniä käpälöi vähän tarkemmin, niin se helposti venkoilee enemmän tai vähemmän. Tai ei ainakaan ole rentona. Tämän uskon kyllä olevan osittain ihan tottumiskysy ja osittain luonteesta riippuva, Virna kun ei vieraista ihmisistä paljoa välitä, vaan on enemmän sellainen "Okei, nyt on moikattu. Kiitos ja hei, ei kiinosta enää". Toisaalta ei Virna mitenkään päin ole vieraankaan käsitellessä aggresiivinen, enemmän sellainen "yhyy, tää nyt ei ole kamalan kivaa".
Häkissä odottaminen. Varmin tapa saada aikaan vuosisadan huutokonsertti? Laita Virna häkkiin odottamaan. Olin ajatellut, että koska penska osaa hienosti jäädä kotiin yksin tai puudeleiden kanssa niin kyllähän se häkissäkin osaa odottaa vaikka ennen treenejä tai näyttelyissä/kisoissa. Mutta pieleen meni. Kotona Virna kyllä välillä menee pystyssä olevaan häkkiin nukkumaan ihan issekseen ja autossakin se osaa odottaa, vaikka kerääkin kierroksia jos tietää että pääsee kohta treenaamaan. Mutta ei se samanlaista huutokonserttia pystyyn laita. Tämä, kuten käsittely, on vaan tullut omasta toiminnasta kun olen ajatellut että muuten fiksu ja sopeutuvainen pentu niin asia menisi kuin itsestään.



Koska myös muiden kokemuksista voi oppia, niin oletko sie huomannut tehneesi millaisia virheitä koirien kanssa? Aiheuttivatko ne suurtakin pään vaivaa, vai olivat helposti klaarattavissa?