Tälläisen haasteen sain ystävältä. Kaikki kiinnostuneet vaan tekemään!
1. Mitä rotua et ikinä hankkisi, miksi?
- Vaikea sanoa yhtä rotua, enemmänkin minkä tyyppistä. "Yllättäen" lähtökohtaisesti sairaat rodut (mopsi, enkkubulla, cavalier) ovat nou-nou. Samoin esim. täysin metsästyskäyttöön tarkoitetut rodut tai laumanvartijat, koska noh. En metsästä enkä vahtikoiraa tarvitse
2. Jos saisit valita minkä vain rodun mikä se olisi, miksi?
- Apua :D Koska buhund on tulossa niin sitä en nyt vastaan. Toisaalta myös bordercollie vois olla kiva, sellanen ollut miulla yläasteelta asti salaisena haaveena, mutta toisaalta se ei ole sellainen rotu jonka haluaisin. Valitsen siis sotkun (tsekinpaimenkoira). Yhtään en ole vielä livenä tavannut, mutta mitä olen käsittänyt niin monipuolisia harrastuskoiria joilla riittää potkua myös vähän pidemmälle. Hyviä nenänkäyttäjiä ja nyt kun pk-puolelta haku on alkanut kiinnostaa enemmän ja enemmän niin siihen tsekit tuntuvat oikein sopivilta. Eivät kuitenkaan arjessa ole niin äärettömän haastavia ettenkö sellaisen kanssa luulisi pärjääväni
3. Millaisesta tekemisestä pidät koirasi kanssa?
- Sellaisesta yhdessä koiran kanssa tekemisestä ja kokemisesta jossa molemmat ollaan läsnä. Esimerkiksi vaikka treenamisesta, tapahtumissa käymisestä tai vaikka metsässä (tai "metsässä") talsimisesta.
4. Minkälainen on unelmiesi koira?
- Vähän saa olla itsenäisyyttä ettei ihan koko ajan koira olisi perskärpäsenä jaloissa pyörimässä. Kuitenkin sellainen joka tykkää tehdä ihmisen kanssa ja olisi suht helposti motivoitavissa riippumatta kuun asennosta, tai ainakin että sitä motivaatiota voisi lähteä rakentamaan ilman että tarttee miettiä laskuvesien suhteita ja tuulen voimakkuutta :D Saa välillä sählätä ja olla niin kivaa ettei nahoissa meinaa pysyä, mutta ei kuitenkaan viettihyrrä jolla vire nousee omiin sfääreihinsä niin ettei pää pysy kasassa. Hermorakenteen ja viettien tulis olla toisiinsa sopiva.
Arjessa sellainen keskitien kulkija: ei mahdoton häslääjä joka ei osaa rauhoittua, mutta ei äärimmäisyyksiin asti flegmaattinen. Hiukan ohjaajapehmeä.
Eli aika pitkälti sellainen kultaisen keskitien kulkija :D
Ulkonäöllisesti sellaiset keskikokoiset, enemmän kevyt- kuin raskasrakenteiset ja joko neliöt tai aavistuksen korkeuttaan pidemmät miellyttävät. Korvat pysty(hkö)t, turkki enimmillään puolipitkä.
5. Montako koiraa sinulla on elämäsi aikana ollut?
- Kaksi, elikkä nämä puudelit ja se kolmas (sijoitus)penska tulossa elokuun lopussa.
6. Minkä tempun haluaisit opettaa koirallesi?
- Nouto. En ole siinä onnistunut yhdenkään koiran (tai kanin) kanssa joten siitä on tullut vähän sellainen kummitus :D
7. Minkä lemmikin omistaisit jos et omistaisi koiraa tai minkä haluaisit omistaa?
- Vaikka se ei olisikaan mahdollista ilman koirienkaan omistamista, niin hevonen
8. Puetko koiriasi?
- Molemmat koirat ovat iäkkäämpiä, pienikokoisia pohjavillattomia rotuja ja Nellalla vielä selkäongelmia. Eli kyllä, muuta vaihtoehtoa ei oikein ole
9. Millainen on hyvä omistajasuhde?
- Kumpikaan ei pelkää toista. Enemmän kumppanuuteen ja molemmin puoliseen kunnioitukseen kuin absoluuttiseen ihmisen johtajuuteen pohjautuva. Ihmisten yhteiskunnassa kun eletään niin kuitenkin sen omistajan tarttis kertoa koiralle kuinka täällä mennään.
10. Tähtihetki koirasi kanssa.
- Koska viime aikaisia on helpompi muistella niin Nellan kanssa rally-tokon alo-luokan korkkaaminen ja hyväksytty tulos. Miun mielestä jo se että tuonkin ikäisen koiran kanssa pääsee vielä "kisauraa" aloittamaan on jo saavutus. Olen tosi ylpeä kuinka hyvin Nella toimi radalla, tehtiin kyltit koirakkona ja pidettiin hauskaa miun jännityksestä huolimatta.
torstai 18. elokuuta 2016
torstai 11. elokuuta 2016
Pentu tulossa - kuinka tässä näin kävi?
Vielä nelisen kuukautta sitten olin varma, että seuraava koira tulee joskus parin vuoden päästä kun opiskelut on lusittu, Nellasta aika jättänyt ja Enni siirtynyt äidin luokse asumaan. Porokoiranarttu, ehdottomasti ei sijoituksessa. Nyt kuitenkin lasken päiviä tämän kuun 29. päivään, koska silloin kolmanneksi koiraksi saapuu sijoitukseen buhundnarttupentu.
Niin jotta kuinkas tässä näin kävi? Ainoastaan koiran sukupuoli ja roturyhmä pysynyt samana ja molemmat rodut vähän sellaisia "ei niin tyypillisiä paimenia".
Ensin alkoi rotu mietityttää. Vaikka miun harrastussuunnitelmat on sellaista "tavoitteellista höntsäilyä" (ja siis tavoitteet rallyssa RTK2, ehkä tokon alo-luokka ja BH-koe ja cani-crossissa harrastusluokassa kisaaminen) niin aloin miettiä että onko poro sittenkään sopiva rotu motivoinnin osalta. Vaikka monet oavtkin kertoneet porkkistensa olevan ahneita ja sitä kautta ruualla motivoitavia, aloin miettimään että mitä jos....Aloin tutkimaan muita rotuja ja joukkoon mahtui niin "truu-harrastuskoiria" (kelpie ja tsekinpaimenkoira) kuin aktiivisia seurakoiria (dalmis). Ajattelin että buhund on muuten sopiva, mutta se haukkuherkkyys. Kuitenkin yhä enemmän ja enemmän rotu alkoi tuntua omaan käteen sopivalta. Tietenkin asiaa auttoi kihlattuni kaksi omaa koiraa jotka tunnen kuta kuinkin kuin omat taskuni sekä hänen sijoittamansa koira, jonka kanssa tunnen varsin hyvin. Muuten en varmaan olisi rodusta kuullutkaan. Monien käytyjen keskustelujen jälkeen päätin että kyllä se seuraavan koiran paikka on buhundin muotoinen. Liioittelematon, "peruskoiran"rakenne mielyttää, koko on varsin passeli (tarvittaessa saa suht helposti kainaloon kaapattua, mutta selvästi kääpiökoiraa isompi). Luonnollisesti myös luonne tuntuu sopivalta: "peruspaimenta" hitusen itsenäisempi, mutta kuitenkin yleensä tykkää tehdä ja olla ihmisten kanssa. Harrastusten suhteen sellainen "yleismies Jantunen": kaikkea voi kokeilla, mutta mitään huippuluokan kisatykkiä ei kannata odottaa, eikä se miuta haittaa.
Tiedostan että rodun kanssa voi tulla ongelmia vahtimistaipumuksen (-> haukkuminen) takia sekä se perus "paimentenongelma" eli autojen/pyörien yms jahtaaminen. Buhundeilla voi myös olla erilaisissa suhteissa niin riista- kuin saalisviettiäkin. Riistavietti on vähän huonompi juttu, koska pelkkä haju voi laukaista "metsästämisen", mutta saalisvietti on voimakkaasti näköön sidottu ja helpottaa mm. lelulla palkkaamista.
Kun rotu oli vaihtunut buhundiin, tarkoituksena oli että pennun ottamisajankohta olisi kuitenkin sitten parin vuoden päästä. Kihlattu oli kyllä lähdössä toukokuun alussa sijoittamaansa narttua astuttamaan Norjaan, mutta pentua ei pitänyt tulla vielä. Kihlatulla oli (ja todennäköisesti on edelleen) käyttää uudelleen narttua parin vuoden päästä joten sieltä pentu taikka sitten tuonti, tällä hetkellä muista suomalaisista buhund-kasvattajista ei sitä sopivaa ole löytänyt. Tässä vaiheessa muuttui kanssa se etten ottaisi koiraa sijoitukseen, varsinkin jos tuontipentuun päätyisin. Ajattelin, että koska kyseessä on määrällisesti niinkin pieni rotu kuin buhund, niin jos pennulla olisi jotain annettavaa rodulle niin sitä voisi jalostuksessa käyttää. Miuta ei tosin koirien kasvattaminen kiinnosta tippaakaan, mutta kihlattuni tosissaan kasvattaa.
Astutusreissu tuli ja meni, samoin nartun tiineys ja pennut putkahtivat maailmaan. Buhundeilla keskimääräinen pentuekoko on 4-5, mutta mamma-koira päättikin pykätä kahden pentueellisen verran pentuja, 8 pikkuista buhundia syntyi. Sukupuolijakauma tasan 4/4, kolme mustaa pentua ja loput viisi vaaleita. Mustien joukossa oli se yksi narttu, joukon pienimmäinen. Pentuja kävin ensimmäisen kerran katsomassa päivän ikäisenä ja kun pikku mustan sain ensimmäisen kerran syliini (koska kaikkia piti tietenkin sylitellä), jotain läikähti sisälläni ja jokin pieni ääni alkoi kuiskutella korvaani. Myöhemmin nimesin tuo äänen "kohtaloksi". Kiinnyin tuohon pieneen, mustaan palloon joka kerta enemmän ja enemmän. Pentujen ollessa kaksi viikkoisia, silmänsä juuri aukaisseita, olin tapani mukaan auttamassa punnituksessa, kynsien leikkaamisessa ja viikko kuvien ottamisessa. Se tunne kun pikku tyttö nukahti syliini rapsuttelu- ja silittelytuokion päätteksi, sydämeni meinasi pakahtua. Kihlattuni sanoi, että voisin kyllä saada tuon pennun, mutta mie vaan vastasin etten voi. Koska puudelit ja opiskelu.
Kolmiviikkoisina pennut siirtyivät asumaan kihlattuni ja miun yhteisen kaverin porukoiden luokse, joten en ole niitä käynyt yhtä useasti katsomassa, "vain" sen pari kertaa viikossa. Yksi käynneistäni oli pentujen täytettyä neljä viikkoa. Ja silloin kohtalo ei enää vienosti kuiskutellut, vaan huusi suoraa kurkkua korvan juuressa (ja jyrsi käsiäni). Pikku musta ja yksi vaaleista nartuista oli vielä vapaana, yksi varaaja listalla. Ensimmäistä koiraansa etsivä, joille mustan sisko olisi todennäköisesti sopivampi. Puhuin kuinka ottaisin pikku mustan, jos ajankohta olisi parempi. "Jos pentu tuntuu oikealta, älä ajattele asioista vaikeampia kuin ne ovat" sain vastaukseksi. Ja siitä seurasi *se* keskustelu. Olin sen neljä viikkoa pohtinut "entä jos", mutta aina löytänyt, keksinyt, syitä miksi ei. Loppujen lopuksi ne olivat tosi pitkälti sidottuina ajatukseen "mitä muut ajattelevat". "Mitä muut ajattelevat jos otan kesken opiskelun kolmannen koiran". "Mitä muut ajattelevat jos otan pennun kahden yli kymmenvuotiaan koiran kaveriksi". Vielä en sanonut juuta enkä jaata, mutta aloin oikeasti pohtia asiaa. Ja kävin ystävän kanssa "kriisikeskusteluja". En muista viiden vuoden sisään miettineeni jotain asiaa yhtä kovasti kuin nyt pienen pennun ottamista. Tein listoja ja kaavioita. Mietin, mietin ja vielä kerran mietin. Keskustelin ystävien kanssa, tosin molemmilla kerroilla kun keskustelimme kasvokkain lähdin kotia kohden uuden nimilistan kanssa. Ja kyllähän se lähipiiri miut tuntee.
Loppujen lopuksi laitoin kihlatulle viestiä, että pikku musta voi muuttaa miun luokse puudeleiden kaveriksi.
Ja voi sitä tunnetta kun päätöksen jälkeen kävin pentuja katsomassa ja sain sen oman pennun syliini. Pieni riiviö tuijotti miuta niin tutuksi tulleella vakavalla ilmeellään, nuoli kasvoni ja yritti rei'ittää leukani. Kyllä siinä kovempikin mies olisi meinannut herkistyä.
Niin, kuinka, tai miksi sitten loppujen lopuksi päädyin pennun ottamiseen? Tietenkin se tunne, joka tuli jo pentujen ollessa päivän ikäisiä. Mutta vaikka olen 99,99% tunneihminen, niin ei se ole ainoa syy
* Pidän pentujen vanhemmista. Emä on aivan ihana. Tosi mutkaton ja sopeutuvainen, oppii nopeasti, helposti motivoitavissa niin ruualla kuin leluillakin. Buhundiksi hiljainen ja tosi nätti. Isää en ole nähnyt, mutta kuvailujen mukaan hiljainen, avoin ja kaikin puolin mukava buhundherra. Myös vanhempien terveystulokset täydentävät toisiaan
* Tätä yhdistelmää ei uusita. Vaikka narttua onkin tarkoitus käyttää myöhemmin uudestaan, en tiedä millaisella uroksella. Luotan kyllä 110% että kihlattuni valitsisi seuraavaksikin urokseksi hyvän buhundin, niin en voi tietää jos hän joutuukin tekemään kompromissin jossain miulle tärkeässä asiassa
* Tirpasta, pikku mustan työnimi kunnes keksin sen oikean lempinimen, näyttäisi kasvavan sisaruksiaan pidempi jalkainen ja muutenkin kevyempi koira. Yleensäkin tykkään "sporttimallisista" koirista, vaikka buhundin ei kuuluisikaan olla kovinkaan raskas rakenteeltaan. Pennusta tuskin tulee mitään näyttelyiden ruusukehaita ainakin johtuen tuosta keveydestä, mutta ei se loppujen lopuksi haittaa
* Se luonne. Tirppa ei ole pentueesta se lupaavin harrastuskoiran alku, mutta ei "toivoton" tapauskaan juuri tavoitteellista höntsäämistä ajatellen. Ei se täydellinen kiiltokuva koira, mutta ipana joka tuntuu itselle sopivalta ja mielenkiinnolla oottelen millainen mustuainen siitä kehittyy. Pentueen pienimpänä se on tottunut pitämään puoliaan, on määrätietoinen ja itsenäinen, mutta kuitenkin seurallinen. Vähän tosikko, mutta kuten muutkin sisaruksensa rakastaa leikkiä niin ihmisillä kuin ihmisten kanssa. Tirppa on myös utelias, avoin eikä pienistä hätkähdä tai käperry sisäänpäin vaan tutkii uusia asioita innokkaasti.
Tiedän että tulen kyllä hakkaamaan päätä seinään penskan kanssa ja kiroamaan miksi otinkaan pennun. Olen myös varautunut puppy bluesin, mutta se nyt on odotettavissa vaikka pentu olisi millainen. Tirpan kanssa todennäköisesti tulee opetella sitä yhdessä tekemistä, sitä että se on kivaa ja motivaatio kohdillaan. Ajatuksena myös on, että pennun "minä itse!" taipumus pitää ottaa huomioon asioiden opettelussa ja yrittää hyödyntää sitä omien taitojen mukaan.
Mutta loppujen lopuksi, se on se miun pieni, tosikko riiviö joka saa sydämen pakahtumaan, sai siitä ensi hetkestä lähtien
Niin jotta kuinkas tässä näin kävi? Ainoastaan koiran sukupuoli ja roturyhmä pysynyt samana ja molemmat rodut vähän sellaisia "ei niin tyypillisiä paimenia".
Ensin alkoi rotu mietityttää. Vaikka miun harrastussuunnitelmat on sellaista "tavoitteellista höntsäilyä" (ja siis tavoitteet rallyssa RTK2, ehkä tokon alo-luokka ja BH-koe ja cani-crossissa harrastusluokassa kisaaminen) niin aloin miettiä että onko poro sittenkään sopiva rotu motivoinnin osalta. Vaikka monet oavtkin kertoneet porkkistensa olevan ahneita ja sitä kautta ruualla motivoitavia, aloin miettimään että mitä jos....Aloin tutkimaan muita rotuja ja joukkoon mahtui niin "truu-harrastuskoiria" (kelpie ja tsekinpaimenkoira) kuin aktiivisia seurakoiria (dalmis). Ajattelin että buhund on muuten sopiva, mutta se haukkuherkkyys. Kuitenkin yhä enemmän ja enemmän rotu alkoi tuntua omaan käteen sopivalta. Tietenkin asiaa auttoi kihlattuni kaksi omaa koiraa jotka tunnen kuta kuinkin kuin omat taskuni sekä hänen sijoittamansa koira, jonka kanssa tunnen varsin hyvin. Muuten en varmaan olisi rodusta kuullutkaan. Monien käytyjen keskustelujen jälkeen päätin että kyllä se seuraavan koiran paikka on buhundin muotoinen. Liioittelematon, "peruskoiran"rakenne mielyttää, koko on varsin passeli (tarvittaessa saa suht helposti kainaloon kaapattua, mutta selvästi kääpiökoiraa isompi). Luonnollisesti myös luonne tuntuu sopivalta: "peruspaimenta" hitusen itsenäisempi, mutta kuitenkin yleensä tykkää tehdä ja olla ihmisten kanssa. Harrastusten suhteen sellainen "yleismies Jantunen": kaikkea voi kokeilla, mutta mitään huippuluokan kisatykkiä ei kannata odottaa, eikä se miuta haittaa.
Tiedostan että rodun kanssa voi tulla ongelmia vahtimistaipumuksen (-> haukkuminen) takia sekä se perus "paimentenongelma" eli autojen/pyörien yms jahtaaminen. Buhundeilla voi myös olla erilaisissa suhteissa niin riista- kuin saalisviettiäkin. Riistavietti on vähän huonompi juttu, koska pelkkä haju voi laukaista "metsästämisen", mutta saalisvietti on voimakkaasti näköön sidottu ja helpottaa mm. lelulla palkkaamista.
Kun rotu oli vaihtunut buhundiin, tarkoituksena oli että pennun ottamisajankohta olisi kuitenkin sitten parin vuoden päästä. Kihlattu oli kyllä lähdössä toukokuun alussa sijoittamaansa narttua astuttamaan Norjaan, mutta pentua ei pitänyt tulla vielä. Kihlatulla oli (ja todennäköisesti on edelleen) käyttää uudelleen narttua parin vuoden päästä joten sieltä pentu taikka sitten tuonti, tällä hetkellä muista suomalaisista buhund-kasvattajista ei sitä sopivaa ole löytänyt. Tässä vaiheessa muuttui kanssa se etten ottaisi koiraa sijoitukseen, varsinkin jos tuontipentuun päätyisin. Ajattelin, että koska kyseessä on määrällisesti niinkin pieni rotu kuin buhund, niin jos pennulla olisi jotain annettavaa rodulle niin sitä voisi jalostuksessa käyttää. Miuta ei tosin koirien kasvattaminen kiinnosta tippaakaan, mutta kihlattuni tosissaan kasvattaa.
Astutusreissu tuli ja meni, samoin nartun tiineys ja pennut putkahtivat maailmaan. Buhundeilla keskimääräinen pentuekoko on 4-5, mutta mamma-koira päättikin pykätä kahden pentueellisen verran pentuja, 8 pikkuista buhundia syntyi. Sukupuolijakauma tasan 4/4, kolme mustaa pentua ja loput viisi vaaleita. Mustien joukossa oli se yksi narttu, joukon pienimmäinen. Pentuja kävin ensimmäisen kerran katsomassa päivän ikäisenä ja kun pikku mustan sain ensimmäisen kerran syliini (koska kaikkia piti tietenkin sylitellä), jotain läikähti sisälläni ja jokin pieni ääni alkoi kuiskutella korvaani. Myöhemmin nimesin tuo äänen "kohtaloksi". Kiinnyin tuohon pieneen, mustaan palloon joka kerta enemmän ja enemmän. Pentujen ollessa kaksi viikkoisia, silmänsä juuri aukaisseita, olin tapani mukaan auttamassa punnituksessa, kynsien leikkaamisessa ja viikko kuvien ottamisessa. Se tunne kun pikku tyttö nukahti syliini rapsuttelu- ja silittelytuokion päätteksi, sydämeni meinasi pakahtua. Kihlattuni sanoi, että voisin kyllä saada tuon pennun, mutta mie vaan vastasin etten voi. Koska puudelit ja opiskelu.
Kolmiviikkoisina pennut siirtyivät asumaan kihlattuni ja miun yhteisen kaverin porukoiden luokse, joten en ole niitä käynyt yhtä useasti katsomassa, "vain" sen pari kertaa viikossa. Yksi käynneistäni oli pentujen täytettyä neljä viikkoa. Ja silloin kohtalo ei enää vienosti kuiskutellut, vaan huusi suoraa kurkkua korvan juuressa (ja jyrsi käsiäni). Pikku musta ja yksi vaaleista nartuista oli vielä vapaana, yksi varaaja listalla. Ensimmäistä koiraansa etsivä, joille mustan sisko olisi todennäköisesti sopivampi. Puhuin kuinka ottaisin pikku mustan, jos ajankohta olisi parempi. "Jos pentu tuntuu oikealta, älä ajattele asioista vaikeampia kuin ne ovat" sain vastaukseksi. Ja siitä seurasi *se* keskustelu. Olin sen neljä viikkoa pohtinut "entä jos", mutta aina löytänyt, keksinyt, syitä miksi ei. Loppujen lopuksi ne olivat tosi pitkälti sidottuina ajatukseen "mitä muut ajattelevat". "Mitä muut ajattelevat jos otan kesken opiskelun kolmannen koiran". "Mitä muut ajattelevat jos otan pennun kahden yli kymmenvuotiaan koiran kaveriksi". Vielä en sanonut juuta enkä jaata, mutta aloin oikeasti pohtia asiaa. Ja kävin ystävän kanssa "kriisikeskusteluja". En muista viiden vuoden sisään miettineeni jotain asiaa yhtä kovasti kuin nyt pienen pennun ottamista. Tein listoja ja kaavioita. Mietin, mietin ja vielä kerran mietin. Keskustelin ystävien kanssa, tosin molemmilla kerroilla kun keskustelimme kasvokkain lähdin kotia kohden uuden nimilistan kanssa. Ja kyllähän se lähipiiri miut tuntee.
Loppujen lopuksi laitoin kihlatulle viestiä, että pikku musta voi muuttaa miun luokse puudeleiden kaveriksi.
Ja voi sitä tunnetta kun päätöksen jälkeen kävin pentuja katsomassa ja sain sen oman pennun syliini. Pieni riiviö tuijotti miuta niin tutuksi tulleella vakavalla ilmeellään, nuoli kasvoni ja yritti rei'ittää leukani. Kyllä siinä kovempikin mies olisi meinannut herkistyä.
Niin, kuinka, tai miksi sitten loppujen lopuksi päädyin pennun ottamiseen? Tietenkin se tunne, joka tuli jo pentujen ollessa päivän ikäisiä. Mutta vaikka olen 99,99% tunneihminen, niin ei se ole ainoa syy
* Pidän pentujen vanhemmista. Emä on aivan ihana. Tosi mutkaton ja sopeutuvainen, oppii nopeasti, helposti motivoitavissa niin ruualla kuin leluillakin. Buhundiksi hiljainen ja tosi nätti. Isää en ole nähnyt, mutta kuvailujen mukaan hiljainen, avoin ja kaikin puolin mukava buhundherra. Myös vanhempien terveystulokset täydentävät toisiaan
* Tätä yhdistelmää ei uusita. Vaikka narttua onkin tarkoitus käyttää myöhemmin uudestaan, en tiedä millaisella uroksella. Luotan kyllä 110% että kihlattuni valitsisi seuraavaksikin urokseksi hyvän buhundin, niin en voi tietää jos hän joutuukin tekemään kompromissin jossain miulle tärkeässä asiassa
* Tirpasta, pikku mustan työnimi kunnes keksin sen oikean lempinimen, näyttäisi kasvavan sisaruksiaan pidempi jalkainen ja muutenkin kevyempi koira. Yleensäkin tykkään "sporttimallisista" koirista, vaikka buhundin ei kuuluisikaan olla kovinkaan raskas rakenteeltaan. Pennusta tuskin tulee mitään näyttelyiden ruusukehaita ainakin johtuen tuosta keveydestä, mutta ei se loppujen lopuksi haittaa
* Se luonne. Tirppa ei ole pentueesta se lupaavin harrastuskoiran alku, mutta ei "toivoton" tapauskaan juuri tavoitteellista höntsäämistä ajatellen. Ei se täydellinen kiiltokuva koira, mutta ipana joka tuntuu itselle sopivalta ja mielenkiinnolla oottelen millainen mustuainen siitä kehittyy. Pentueen pienimpänä se on tottunut pitämään puoliaan, on määrätietoinen ja itsenäinen, mutta kuitenkin seurallinen. Vähän tosikko, mutta kuten muutkin sisaruksensa rakastaa leikkiä niin ihmisillä kuin ihmisten kanssa. Tirppa on myös utelias, avoin eikä pienistä hätkähdä tai käperry sisäänpäin vaan tutkii uusia asioita innokkaasti.
Tiedän että tulen kyllä hakkaamaan päätä seinään penskan kanssa ja kiroamaan miksi otinkaan pennun. Olen myös varautunut puppy bluesin, mutta se nyt on odotettavissa vaikka pentu olisi millainen. Tirpan kanssa todennäköisesti tulee opetella sitä yhdessä tekemistä, sitä että se on kivaa ja motivaatio kohdillaan. Ajatuksena myös on, että pennun "minä itse!" taipumus pitää ottaa huomioon asioiden opettelussa ja yrittää hyödyntää sitä omien taitojen mukaan.
Mutta loppujen lopuksi, se on se miun pieni, tosikko riiviö joka saa sydämen pakahtumaan, sai siitä ensi hetkestä lähtien
 | |
| Pikku hiljaa jo tavaroitakin kertynyt: Lelu, ruokakuppi ja tarjouksessa ollut näyttelypanta/talutin harjoittelua varten |
tiistai 9. elokuuta 2016
Kuulumisia vuoden jälkeen
Koska mie tunnetusti kovin ahkerasti päivittelen tätä blogia, olisi taas aika tälläiselle kuulumispostaukselle. Tarkoitus olisi ehkä, toivottavasti, vähän aktvioitua sattuneesta syystä.
* Hiiripoikueita on syntynyt yhteensä kolme. Yksi syksyllä ja reilu viisi viikkoa sitten samalla uroksella olleet siskokset päättivät poksahtaa samana päivänä
* Tammikuussa Lokilta lähti kulkuset ja loppukuusta jäneksen kaveriksi saapui pienrex tyttö Tilhi (vir. Cinna)
* Nellan kanssa aloitin treenaamaan rally-tokon alkeet-ryhmässä, jota ystäväni vetää. Vanhuspuudeli on ollut kovin innoissaan ja tämän viikon treeneissä tuli hyvin monta innosta kiljumista
* Itseasiassa kerettiin jo alo-luokkakin korkkaamaan 30.7. Tavoitteena oli että molemmat päästään lähtöviivan yli ja se ylitettiin kirkkaasti. Tuloksena 93 pistettä.
* Myös Ennin kanssa olen kotona aloittanut harjoittella ihan perusjuttuja rallya varten
* Kaksi vuotta jo jatkunut pentukuumeilu, jonka piti pättyä vasta parin vuoden päästä saakin helpotusta jo alle kolmen viikon päästä. Silloin talouteen kolmanneksi koiraksi tallustelee musta buhund narttu, yllättäen kihlattuni kasvatti <3 Ja kyyllä, kerkesin tässä välissä kihlautua tyttöystäväni kanssa ja ensimmäinen vuosipäiväkin jo ohitettu.
Mutta siis, pentu tulossa (ja toivottavasti pian postaus aiheesta, kuinka ja miksi)
* Hiiripoikueita on syntynyt yhteensä kolme. Yksi syksyllä ja reilu viisi viikkoa sitten samalla uroksella olleet siskokset päättivät poksahtaa samana päivänä
* Tammikuussa Lokilta lähti kulkuset ja loppukuusta jäneksen kaveriksi saapui pienrex tyttö Tilhi (vir. Cinna)
 | ||
| Tilhi huuhtikuussa Mustissa ja Mirrissä |
* Itseasiassa kerettiin jo alo-luokkakin korkkaamaan 30.7. Tavoitteena oli että molemmat päästään lähtöviivan yli ja se ylitettiin kirkkaasti. Tuloksena 93 pistettä.
 |
| Hieno Nella-"vanhus" |
* Kaksi vuotta jo jatkunut pentukuumeilu, jonka piti pättyä vasta parin vuoden päästä saakin helpotusta jo alle kolmen viikon päästä. Silloin talouteen kolmanneksi koiraksi tallustelee musta buhund narttu, yllättäen kihlattuni kasvatti <3 Ja kyyllä, kerkesin tässä välissä kihlautua tyttöystäväni kanssa ja ensimmäinen vuosipäiväkin jo ohitettu.
Mutta siis, pentu tulossa (ja toivottavasti pian postaus aiheesta, kuinka ja miksi)
 |
| Kovin vakavailmeinen pikku musta |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)