lauantai 25. helmikuuta 2017

Hölköttelyä

Käytiin Virnan kanssa tänään ensimmäistä kertaa hölköttelylenkillä. Miullahan olisi tarkoitus pennun kanssa se canicross pikku hiljaa aloittaa kunhan saan varusteet hommattua, mutta tänään lenkin tarkoituksena oli ihan vaan koipien liikuttaminen, miun kunnon kohottaminen ja raittiin ilman nauttiminen, niin että Virna menee vieressä hihnassa ilman vetämistä.

Arvioin että suunniteltu reitti olisi sen 4 kilometriäm josta reilu kilsa menisi sekä alku- että loppukävelyyn. Kätevästi alkukävelymatkalla reilu puoli kilo metriä meni tiellä hihnassa ja sitten pätkä, jolla Virna sai mennä vapaana juosten. Varsinainen hölköttely mentiin niin, että 2 min hölköttelyä ja 3 min kävelyä. Koska miun huono kunto

Ja sitten ne pakolliset huomiot ranskalaisilla viivoilla, jotta jäävät paremmin päähän:

- Vaatetta voi olla vähemmän. Nyt miulla oli tuulitakin alla fleecepusakka, ohut huppari, ohut collegepusakka ja t-paita. Ensimmäisen hölköttelypätkän jälkeen oli pakko avata takki ja ottaa paksummat hanskat pois kädestä.

- Oikean vauhdin löytäminen/ravaamisen opettelu.Miun hölköttely vauhti on sen verran hidasta, että Virna helposti menee peitsaten. Peitsaamisen sai kyllä sut helposti vaihdettua raville kun lisäsin vauhtia sen verta, että Virna nosti laukan ja siitä laskin raville, mutta helposti jäi itselle sen turhan kova vauhti päälle ja sykkeet hyppi taivaissa. Välillä vauhdin noustessa Virna innostu sen verta, että kävi pomppimaan vasten, mutta kiellolla rauhottu.
Selvästi jo yhden lenkin aikana Virna kuitenkin alkoi tajuta että ravi oli se askellaji jota etsittiin.

- Kuumuminen. Vaikka vauhti ei ollutkaat kova, Virna kuumui sen verta että (pitkästä aikaa) lähti auton perään pinkomaan sen minkä hihna antoi myöten. Kuitenkin tarpeeksi nopea/aikainen reagointi niin jahtaaminen jäi vain paikallaan pomppimiseksi.

 Sykemittarista joitain lukuja:
~52 min, 4,25 km (josta 1,12 km + 1,28 km meni alku+loppukävelyyn)
- Keskisyke 131 (66%), maksimisyke 176 (89% ups...)
- Keskivauhti 12:20 min/km, maksimivauhti 7:09 min/km




Hölköttelyn voisi kyllä ottaa "viikko-ohjelmaan" (ihan niin kuin meillä oikeasti olisi sellainen) sen 1-3 kertaa/viikko. Ja matkaakin uskallan  lisätä, hyvin Virnalla tuntui energiaa vielä loppukävelyn jälkeenkin. Enkä itsekkään ollut niin puhki kuin ajattelin, nähtävästi käveleminen ei ole päästänyt kuntoa laskemaan aivan yhtä huonolle tasolle kuin se oli vuosi sitten ennen kevättä ja juoksukoulua. Mutta kyllä tässä saa koipea toisen eteen laitella, jotta voin keväämällä hyvällä omalla tunnolla käydä Virnalle vetämistä opettamaan ettei raukan tarvitse ihan perunasäkkiä vetää mukana.

tiistai 21. helmikuuta 2017

Luistimet vai kumisaappaat

Viime päivät ovat säiden suhteen olleet hyvinkin oikulliset sekä haastavat. Välillä talsiessa loskassa kumppareita tulee ikävä ja toisinaan taas liukastellessa jäisill teillä ja poluilla alkaa miettimään kuinka saisi luistimet hyötykäyttöön. Ja joinain päivänä, kuten eilen, sitä vaan miettii että olisipa ne veden kestävät luistimet. Tai että olisi vain jäänyt kotiin. Virnan kanssa lenkillä käydessä suurin osa matkasta oli liukastelua jäisellä tiellä/polulla. Metsässä pentu sentään pääsi vähän vapaana juoksemaan, polkujen vierellä kun löytyi jäättömiä kohtia. Niitä kumppareita olisi tarvinnut kun pariin otteesen piti hyppiä virtaavan ojan yli. Ja pari reittisuunnitelman muutostakin oli pakko tehdä, kun tie jolla yleensä Virna juoksee vapaana oli aivan jäässä. Siitä sitten takaisin metsään suunnistamaan.
Mutta jotain positiivista sentään: koska Virna ei kamalasti päässyt revittelemään, väsytin pentua heittelemällä sille keppiä pöpelikköön. Ja pentu hienosti etsi justiinsa se miun heittämän kepin eikä tuonnut heti ensimmäistä vastaan tullutta oksaa, Virna on vasta viime aikoina alkanut ymmärtää nenän käyttöä, toisin kuin veljensä joka on ollut pienestä pitäen kunnon vainukoira. En ole kyllä Virnaa innostanut hajuihin millään lailla, joten sekin vaikuttaa takuulla siihen että Virna ei aiemmin ole nenäänsä paljoa käyttänyt. Hienosti ipana myös jaksoi vähän pidempään etsiä ja laajensi hakualuetta, jos keppiä ei löytynyt. Pari kertaa harjoiteltiin myös sitä, että vaikka heitinkin kepin, joutui Virna odottamaan lupaa lähteä sitä etsimään. Tosin intoa oli sen verta paljon että jouduin pitämään valjaista kiinni jottei pikku-musta olisi samantien ampaissut kepin perään.
Ehkä me kuitenkin joskus saadaan jotenkin edes treenattua jonkilainen esineruutu.
Myöskään puudelit eivät arvosta tuota liukkauta, vaan vauhti on hyvinkin rauhallinen jotteivat vanhukset liukastelisi. Ainakaan kamalasti.

Tänään näyttäisi olevan oikein kaunis päivä, mutta ajattelin silti liukkauden takia jättää pennun kanssa pidemmän lenkin väliin. Pidetään vaikka "treenipäivä". Ollaan nyt alettua harjoitella istu-maahan-istu kaukoja. Ja vihdoin siis alettu opetella sitä istumista :D Hienosti Virna on tajunut, että takajalkojen täytyy pysyä paikallaan ja vaihdot tapatuu etukropasta. Maahan-istu vaihtoja aloin harjoittelemaan pomppaamisen kautta kosketuskepillä ja istu-maahan...Noh, niitä tein pari kertaa kosketuskepillä vetäen. Sisällä pystyn venyttämään välimatkaa jo reiluun metriin, nyt vaan nopeutta muutoksiin ja sitten lisää matkaa. Ulkona maahan-istu vaihto tarvitsee vielä treeniä ihan lähellä, mutta pikku hiljaa.

Tokosta puheenollen, ystäväni löysi ensi kuun lopussa alkavan mölli-toko kurssin, joka pidetään tässä lähellä ja on vielä sopivan hintainen tälläiselle työttömälle opiskelijalle. Vaikka toko ei olekkaan meillä se ykköslajitavoite, kuitenkin Virnan kanssa saadaan hyvin häiriötreeniä ja päästään opettelmaan uusia juttuja ja toivottavasti saan uusia ideoita. Ja vielä kun ystävän kanssa samalle kurssille mennään niin avot.
Tarjolla olisi ollut myös pentu-tokoa, mutta vaikka Virna alle vuotiaana vielä kurssille menisi, en jotenkaan koe sitä omakseni. Ja vielä olisi ollut alo-tokokurssi, mutta se menisi todennäkösesti vähän liian "vakavaksi" jo.

perjantai 17. helmikuuta 2017

Mikä motivoi kirjoittamaan?

Niin, tuossa otsikossahan se jo tuli: mikä miuta motivoi kirjoittamaan blogiin?

Ja miksi ihmeessä puhun itseni kohdalla blogiin kirjoittamisesta, joskus harvoin blogin pitämisestä enkä bloggaamisesta? Kuten jokusen kerran olen maininnut, on teksti ja kirjoittaminen paljon enemmän se oma alue verrattuna visuaalisiin asioihin. Olen nyt yrittänyt opetella lisäämään (ja ottamaa) niitä kuvia, jotta postaukset eivät vain olisi tekstiä.
Tekstipainotteisuuteen ja semantiikkaan vaikuttaa myös oma blogi"historia". Ensimmäistä blogiani aloin pitämään 2006. Blogi oli enemmän netissä oleva päiväkirja, jota kirjoitin pääasiassa itselleni ja joillekin ystäville (vrt. nykyään blogit, myös tämä, ovat lähtökohtaisesti enemmänkin lukijoille, oli heitä tai ei, kirjoitettu). Tuota ensimmäistä, ja pitkä aikasinta, blogia ja muitakin sen jälkeisiä yhdistää se että ne olivat kuta kuinkin 99% vain tekstiä vaikka aiheet ovatkin vaihdelleet yksittäisestä fandomista liikuntaan.

Ja takaisin sivuraiteilta aiheeseen.
Niin, miksi? Kirjoittaessani asioista, jäsentelen niitä samalla. Mietin, pohdin, kääntelen. Antaessani niille sanat, annan niille myös raamit. Miulla on välillä enemmän tai vähemmä, yleensä enemmän, poukkoilevat ajatukset ja pään sisällä juoksee tuhat ja yksi asiaa samaan aikaan. Kirjoittaminen auttaa tuossa sekasorross. Blogiin kirjoitetut asiat myös muistaa paremmin. Niin sen, että mitä on milloinkin tehty, missä menty ja mitä mistäkin ajatellu. Niitä on tietenkin mukava myöhemmn lueskella, mutta ainakin allekirjoittaneella asiat jää paremmin päähän kirjoittamalla.

Vaikka tekstipainotteinen ihminen olenkin, olen kuutisen vuotta painiskellut writer's blockin kanssa. Aikaisemmin kirjoitin jonkin verran runoja ja fan ficcejä, mutta kumpaankaan en ole vuosiin pystynyt. Myös postausten kirjoittaminen on monesti tekstin määrään nähden suuri operaatio ja siihen saa varata useamman tunnin. Monesti sitä tekstiä puristaa ja puristaa, useamman kerran miettien että helpompi vain olisi heittää kädet ilmaan ja jättää kesken. Tälläkin hetkellä miulla on päässäni useampi postausidea, mutta saa nähdä kuinka moni niistä loppujen lopuksi päätyy blogiin asti. Kuitenkin se tunne, kun lopulta teksti on valmis ja pääsee painamaan sitä 'Julkaise' nappulaa on kaiken sen puurtamisen arvoista. Kun on pystynyt jakamaan omia ajatuksia ja mitä kaikkea on tapahtunut päänsä sisältä ulos lukijalle, muulle maailmalle. Ehkä joku lukee, ehkä kommentoi, ehkä ajattelee. Tai sitten ei. Mutta kuitenkin se tuntuu käsin kosketeltavammalta.

Mikä motivoi siuta bloggaamaan?

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Kuvapostaus osa alkuvuosi

Alkuvuonna ei ole kameraa pahemmin tullut ulkoilutettua, kiitos vähäisen valon joka on pilkahdellut tietenkin kun olen ollut koulussa. Tammikuussa kun olin sen tovin kipeänä käytiin typyjen kanssa puistoilemassa ja jaksoin kameraakin kantaa mukana. Onni on vanhuspuudeli, joka jaksaa riekkua penskan kanssa <3

Maanantaina oli niin nätti auringonpaiste vielä silloinkin kun pääsin koulusta kotiin, joten tuli raahattua kamera mukaan kun kävin Virnan kanssa. Joissain kohdissa auringonvalo tuli niin kauniisti, että edes mie en voi epäonnistua kuvissa.

lauantai 11. helmikuuta 2017

Tuuloksessa mätsäröimässä

Tänään käytiin Virnan Tuuloksen kauppakeskuksessa mätsäröimässä. Kaveri oli jo pari viikkoa sitten kysynyt, että lähtisinkö mukaan kun hänen äitinsä koiranpennun kanssa tarttisi käydä tutustumassa vilinään ja miehän vastasin myöntävästi. Olin onnellisesti unohtanut asian, kunnes eilen illalla kurkkasin kalenteriin ja huomasin merkinnän. Ups. Ja aamullakin meinasin nukkua pommiin, joten koirien ruokkiminen, oma aamupala ja tuhanteen vaatekerrokseen pakkaantuminen tapahtui puolessa tunnissa, enkä kerennyt makupaloja pilkkoa,joten matkalla kurvattiin kaupasta hakemassa paria laatua ja toivoin sormet ristissä että ne olisivat tarpeeksi hyviä. Tupla ups. (ja spoilerivarotus: oli ne namit tarpeeksi hyviä)

Mätsäripaikkana toimi tosissaan Tuuloksen kauppakeskuksen parkkihalli. Olin pakkaantunut noin tuhanteen vaatekerrokseen, koska aattelin että aivan takuulla siellä on kylmä. Noh, värikehiä varten jouduin jättämään takin pois, koska olisin muuten sulanut sinne kehään. Että se siitä kylmyydestä.
Puudelit jätin kotiin, koska ajattelin että parkkihallissa takuulla kaikuu ja on sen verta meteliä että Nellaa varmaan kävisi ahdistamaan siellä oleminen (ja koska "takuulla kylmä"). Virnan lisäksi mukana oli Mana-veli, pikku-corgi sekä toisen kaverin aussi.

Virna taas yllätti kuinka hyvin se osasi käyttäytyä mätsäripaikalla. Alussa vähän kiskomista, mutta pian sekin loppui. Ja mikä ihme siinä on, että normilenkillä kaikki vastaantulevat koirat pitää haukkua vähintään maan rakoon, mutta mätsärissä niille ei pukahdetakaan?
Kehässä meinasi aluksi mennä sormi suuhun, koska Virna vaan haahuili ja juostessa keskittyi kaikkeen muuhun kuten haisteluun tai parin perään kiskomiseen. Vastahan se kehää odotellessa seisoi ja juoksi tosi hyvin. Onneksi oltiin parissa toisena niin sain jotenkin heräteltyä penskaa että mitä oltiinkaan tekemässä. Loppu kehä menikin paljon paremmin ja tuomarikin kommentoi petraamisesta ja antoi punaisen nauhan.

Mana ja pikku-corgi saivat molemmat sinisen, joten pääsin Manan kanssa sinisten kehään juoksemaan. Mana tuntuukin hihnan päässä niin erilaiselta kuin huomattavasti selvästi pienempi siskonsa. Kehän ulkopuolella kun kokeilin esittämistä, niin vähän aikaa sai hakea sitä oikeeta tapaa. Mutta kehässä Manaatti meni niin hienosti. Seisoi kuin tatti ja ravasi tosi hienosti. Mana pääsi viiden parhaan joukkoon ja siinä vaiheessa vaihtui kaveri hihnan päähän, koska pikku-corgi ei päässyt jatkoon. Loppujen lopuksi Mana tuli kolmanneksi.

Punasten kehässä Virna meni hienosti alusta asti. Pentuja oli jonkin verran kehässä, joten seisottua tuli tovi jos toinenkin ja loppu puolella Virna kokeili välillä istumista. En ollut yllättynyt ettei päästy jatkoon, olihan Mana jo sijottunu. Mutta ei se mitään, onnistuin vihdoin ja viimein hahmottamaan suurinpiirtein sen nopeuden, jolla Virnan kanssa tarttee kehässä juosta jottei se alkaisi peitsaamaan. Uskalsin juosta aikaisempaa kovempaa ja taottua itselleni päähän että ei se haittaa vaikka alussa tulisikin pari laukka-askelta (tai pomppua), siitä on helppoa laskea raville.

Mutta on Virna vaan aika pätevä ipana, sen kanssa on niin helppo lähteä ja olla tuollaisissa tapahtumissa. Ainakin nyt kun se ei ensimmäistä tuntia huutele ympäriinsä ja kisko tuhanteen paikkaan yhtä aikaa. Vähän kauhulla oottelen sitä murkkuikää ja mitä kaikkea penska vielä keksiikään.

torstai 9. helmikuuta 2017

Lahden pentunäyttely (ja hiukan kuulumisia)

Blogin suhteen vuosi ei lähtenytkään ihan niin vauhdikkaasti käyntiin kuin oli tarkoitus. Kummasti ensin parin viikon sairastelu ja sen jälkeen kauhea kiri jotta opiskelussa saa muut kiinni vähentää vuorokaudesta vapaita tunteja.

Tosissaan 29.1 oltiin Virnan kanssa Lahden pentunäyttelyissä. Tai siis Royal Canin Puppy Showssa. En tiedä onko varsinaisesti kyseessä "sama" näyttely kuin missä olen ollut myös molempien puudeleiden kanssa silloin joskus. Molempien kanssa tosissaan aikanaan käytiin Lahdessa tammikuussa pentunäyttelyssä silloin 11 ja 14 vuotta sitten.

Lauantaina oli serkun häät ja perjantai oli mennyt siivoamisessa joten Virnalla oli ollut pari päivää aikaa keräillä ylimääräistä energiaa. Halusin ettei pentu ihan lähtisi hanskasta joten käveltiin se ~ 4 km mikä miun luota oli näyttelypaikalle. Virnan kevythäkki matkasi kihlatun ja kaverin kyydillä. Ja hyvä että käveltiin, pentu ei meinannut pysyä housuissaan koska "jee, tehdään jotain. Jee!!".

Näyttelypaikalla Virna osasi olla yllättävän rauhallisesti, myös kevythäkissä hengailu sujui vaikka sen harjoittelu oli ikään kuin jäänyt olemattomaksi. Kehässäkin pentu osasi käyttäytyä, jotenkin edelleen vaan hämmästyn siitä vaikka kertaakaan Virna ei ole siellä pistäny ranttaliksi. Ainakaan vielä.

”Hyvin kehittynyt reipas narttupentu. Hyvä pää ja ilme. Hyvät korvat, hyvä ylälinja, hieman jyrkkä lantio, hyvä häntä, hyvä etu- ja takaosa. Hyvä runko, voisi olla aavistuksen lyhyempi. Liikkuu kauttaaltaan hyvin, esiintyy hyvin. Oikea karvanlaatu.”


Kuva Sini Korhonen (buhund.net)

Lopputulemana KP ja VSP-pentu, Mana-veikka oli ROP-pentu. Sunnuntaillehan oli ilmoitettu neljä buhundpentua, jotka kaikki olivat sisaruksia :D Oli kiva nähdä niinkin monta sisarusta yhtä aikaa, on niissä kaikissa jotain tosi samaa.



Koko paikalla ollut sisaruskatras <3 Kuva: Sini Korhonen (buhund.net)
Jäätiin vielä Virnan kanssa odottelemaan ryhmäkehiä jotta päästäisiin kyydillä takaisin kotiin. Kävin myös keventämässä kukkaroa uuden namipussin, luiden ja harjan verran. Mana pääsi ryhmässä kuuden parhaan joukkoon, mutta ei kuitenkaan sijoittunut. Kehän reunassa "meinasi" vähän jo käydä jännittämään.

Niin pentunäyttelyssä kuin arkenakin olen viime aikoina huomannut kuinka Virnan keskittymiskyky on parantunut. Näyttelyissä meno ei ollut kehän ulkopuolellakaan mahdotonta sinkoilua ja kun ulkona kihlattu otti soopelisisaruksista kuvia, tein Virnan kanssa lyhyitä seuruupätkiä ja sivulle tuloa ja penska keskittyi 100%:sti. Kotosalla ulkoilessa Virna on alkanut tarjota katsekontaktia tilanteissa, joissa sillä ei ole aikaisemmin meinannut maltti riittää vaan mieli tekisi säntäillä ja haukkua. Näihinhän siis kuuluvat äänekkäät autot, polkupyörät, äänekkäät lapset yms. Välillä Virna saattaa pomppia, mutta hihna kun kiristyy ipana taas muistaa että mites tässä pitikään olla. Koirien ohittaminen on vielä vähän haastavaa, mutta uskon että kyllä se siitä.

Kihlatun kanssa vähän katseltiin tulevia näyttelyitä ja vähän tyhjältä näyttää, kaksi näyttelyä löytyi ainakin ennen syksyä. Nastolassa olisi erkkari, jonne olisi kiva mennä niin näkisi useamman buhundin ja kun lähelläkin vielä on. Tuurissa taas olisi niin halpa ilmottautuminen, Mana varmaan lähtee (eli kihlattu ja kaveri lähtisivät myös) ja todennäköisesti yksi lähellä oleva Virnan sisko olisi kanssa tulossa. Mutta sen verta ilmottautumishinnat kohonneet sitten puudeleiden näyttelyvuosien, ettei kamalan monessa näytelmässä ole varaa pyöriä.