Luukku 11: Miksi buhund?

Ihan ekana ennen varsinaiseen joulukalenterin luukkuun siirtymistä - arvonnasta. Lukijoita on tällä hetkellä blogilla 12, eli tavoite ylittyi kahdella (jes!). Kommentteja tuli 9, eli alkuperäisen "taulukon" mukaan jäätiin yhden kommentin verran vajaaksi. Mutta. Lukijamäärä ylittyi kahdella ja teiltä tuli aiva loistavia postausideoita, joten kyllähän se 10e lahjakortti arvotaan <3 Koska tänään on maanantai, aikataulut heittää häränpyllyä ja to do-lista on yht'äkkiä monen monta riviä, arvon lahjakortin huomenna ja laittelen samantein viestiä onnekkaalle.
Ja erittäin suuri kiitos kaikille jotka osallistuitte arvontaan, huomiseen vielä jännätään <3

Ja sitten itse päivän luukkuun, joka pari kertaa löytyi itseasiassa lähetettyjen postausideoiden joukosta: Miksi buhund? Ja vielä mitenkä päädyin Virnaan, tai oikeastaan mitenkä päädyin siihen että tuo knääpiö miulle tulee.

Koska buhund on sen verran harvinainen rotu (ja tätä toivottiin), niin vähän rustailen alkuun että mikä ihmeen buhund?

Saaga ja Tulhu

Buhund kuuluu FCI:n 5. ryhmään (pystykorvat ja alkukantaiset koirat). Kooltaan ne ovat hiukan keskikokoisia pienempiä, rotumääritelmässä narttujen säkäkorkeudeksi on laitettu 41-45cm ja uroksille 43-47cm. Sallittuja värejä on hurjat kaksi: yleisempi vaalea/soopeli (tai blakk kuten koiranetissä hämmentävästi lukee), sekä musta. Valkoista mahdollisimman vähän, vaaleilla saa olla maski sekä varjostusta. Ulkonäöltään buhundia voisi kuvata "perus pystykorvasekoituksen" näköiseksi, joka ei oikein jää mieleen. Vaikka omasta mielestäni buhundien pää ja ilme on todella kauniit <3

Suomessa on tällä hetkellä noin 100 buhundia, joista mustia on seitsemän. Keskimäärin pentueita täällä syntyy 0-3, maailman laajuisesti on arvioitu syntyvän ~500 buhundia vuodessa mikäli muistini ei vallan petä. Rotu on Norjalaista syntyperää, ja sitä on käytetty maatilan yleiskoirana, joka on toiminut niin ilmoittavana vaihtikoirana kuin lammaspaimenena.

Saaga ja Virna

Luonteeltaan buhundit ovat (hauska?) yhdistelmä peruspaimenta ja metsästyspystykorvaa. Ne oppivat helposti uusia asioita ja monesti tykkäävät temppujen opettelusta, mutta esimerkiksi pidempien seuraamisten kohdalla voi joutua käymään neuvotteluja että miksi ihmeessä sellaista pitäisi tehdä. Harrastuksissa buhundit ovat monesti sellaisia joka paikan höyliä joidenka kanssa voi kokeilla ja harrastaa monia eri lajeja, mutta jotka eivät kuitenkaan ole superharrastukoiria jotka korkeimmilla tasoilla saavat mainetta ja kunniaa. Energiaa löytyy ja vaikka ne osaavatkin olla varsin perskärpäsiä, on buhundeissa myös ripaus itsenäisyyttä (ja itsepäisyyttä)

Buhund on varsin terve rotu. Rodulla silmät ja lonkat ovat sellaisia heikompia kohtia. Monella buhundilla on varsin harmittomia muutoksia silmissä aiheuttava "buhund kaihi". Myös muita, ei niin harmittomia, kaiheja löytyy buhundeilta. Jonkin verran löytyy myös lonkkaniveldysplasiaa.
Tietenkin myös rodun maailmanlaajuisestikin pieni koko aiheuttaa oman haasteensa.

Miksi buhund?

Joku voisi ajatella, että buhund tuli miulle ikäänkuin parisuhteen osana. Onhan kihlatullani kaksi buhundia ja hän myös niitä kasvattaa. Kuitenkin rotuun päätyminen vei loppujen lopuksi tovin jos toisenkin ja kiertoteitä pitkin mentiin. Koska miun motto tuntuu välillä olevan että mitään ei voi tehdä helposti.

Nelisen vuotta sitten aloin pohtimaan seuraavan koirani rotua, sillä halusin jotain muuta kuin villakoiran. Ensimmäisinä kriteereinä oli puudeleita isompi koko ja ei turkkirotu. Alusta asti myös oli selvää että haluaisin harrastaa koiran kanssa, silloin listassa oli vain rally-toko ja canicross, ehkä agility. Vaikka tavoitteet ovat miulla aina olleet sellaisia "tavoitteellista höntsäämistä", en kuitenkaan halunnut rotua jonka kanssa sitä motivaatiota ihmisen kanssa työskentelyyn pitäisi kaivamalla kaivaa.

Erinäisiä rotuja pyöriteltyäni olin aivan varma että seuraava koirani olisi porokoira. Tutkin jo kasvattajia ja parille viestiäkin laitoin. Kuitenkin se kuuluisa jokin alkoi epäilyttää ja palasin jälleen piirtopöydän ääreen.
Etsinnässä siis oli rotu joka oli puudeleita isompi, mutta ei kuitenkaan keskikokoa isompi. Helppo hoitoinen turkki, mielellään ei kamalasti pukemisrumbaa. Myös terveys oli tärkeä tekijä ja se karsi monta rotua pois. En myöskään halunnut koiraa, jota tulisi oletusarvoisesti sosiaalistaa 24/7 tai joka olisi kovin terävä. Harrastusten suhteen mie etsin koiraa, jonka kanssa voisi kokeilla eri lajeja, höntsäillä ja kisata alemmalla tasolla. Katselin kyllä "truu-harrastuspaimenia", mutta sellaisen ottaminen ei tuntunut perustellulta.
Toisaalta kriteerit siis olivat aika helposti täytettäviä, toisaalta oikein mikään rotu ei tuntunut sopivalta.

Elettiin kevättä 2016.
"No mutta onhan buhund" ajattelin. Kyllä joo, mutta...Ne ovat haukkuherkkiä. Ne herkästi jahtaavat liikkuvia asioita. Pärjäänkö mie sellaisen kanssa. Mutta, noh siitä se ajatus lähti. Piirtelin kaavioita, listasin asioita ranskalaisilla viivoilla. Miulla oli oman käden kokemusta Freiasta ja Vaalasta sekä olin jonkin verran nähnyt Tulhua, kihlattuni sijoittamaa narttua.
Muistin kuinka alkuvuodesta vietiin kihlatun kanssa Tulhu luustokuviin ja mie kävin sen hakemassa. Vaikka Tulhua jonkin verran olinkin nähnyt, en varsinaisesti paljoa ollut ollut sen kanssa tekemisissä. Voisi sanoa että oltiin hyvän päivän tuttuja. Kuitenkin miun oli todella helppo hakea Tulppa ja talsia sen kanssa bussipysäkille. Ajattelin silloin talvisena päivänä, kuinka hienoa olisi jonakin päivänä omistaa samanlainen koira. Niin arjessa kuin harrastuksissa toimiva koira.
Ja kuitenkin tuohon prosessoimiseen meni useampi kuukausi. Joo, olen välillä todella hidas. Ja sokea.

Puhuin ystväien ja kihlattuni kanssa. En tiedä kuinka paljon oikeastaan ääneen asiaa mietin, itsestäni tuntui että todella paljon, en tiedä kuinka paljon heidän mielestään. Ja se suurempi ääneen pohtiminen tuli olemaan vasta parin kuukauden kuluttua, hiukan toisesta aiheesta.

Mutta kuitenkin asiat tuntuivat loksahtavan paikoilleen ja päätin, että buhund tulisi olemaan seuraava koirani.

Pentu joka tulikin

Keväällä 2016 oli suunnitelmissa, että pentu tulisi parin vuoden päästä. Silloin opiskeluni olisi loppusuoralla ja todennäköisesti Nellasta aika jättänyt ja Enni muuttanut takaisin äitini luokse. Pennun ottaminen aiemmin olisi hulluutta. Puhuimme kihlatun kanssa, että ottaisin joko Tulhun seuraavasta pentueesta (Tulhu oli astutettu toukokuussa) tai sitten hakisimme pennun ulkomailta.

Mutta harvoin asiat menevät suunnitelmien mukaan.

Tulhun pentue syntyi 4.7.2016. Kahdeksan pentua, 4 urosta ja 4 narttua. Kaksi uroksista ja pienin nartuista oli mustia. Ensimmäisen kerran kävin pentuja katsomassa niiden ollessa vuorokauden ikäisiä. Ja voi saasta tuota mustaa tirriäistä, se kolkutteli sydäntäni jo tuolloin päivän ikäisenä. Myönnän että ensimmäisenä kiinnitin siihen huomiota värinsä takia. Ja seuraavaksi pontevuuden.
Muistan kuinka pentujen ollessa viikon ikäisiä, olin auttamassa niiden kuvaamisessa ja kynsien leikkuussa. Pikkuinen musta tyttö nukahti niin suloisesti käsiini ja sydäntäni puristi. Olin niin kovasti tykästynyt tuohon pentuun, mutta en voisi vielä sitä ottaa. Kihlattuni jo silloin sanoi, että kyllä mie sen saisin. Mutta mie vaan vastasin etten voisi vielä pentua ottaa.

Pennut kasvoivat ja pikkuinen musta, silloiselta lempinimeltään Tirppa, hurmasi miuta joka kerran enemmän ja enemmän. Se oli pentueen pienin, mutta minkä se koossaan hävisi niin topakkuudessaan sen otti kiinni. Se rakasti repimisleikkejä, pentuaitauksesta kun yritti pois lähteä niin Tirppa oli viimeinen joka irrotti lahkeestaan. Se yritti kiskoa komppareita täynnä olevaa kassia, joka ei tietenkään liikahtanut. Mutta pikku musta silti kiskoi ja ärisi niin vakuuttavasti kuin pystyi.

Tuntui pahalta ajatella, että siinä olisi niin hyvän tuntuinen pentu joka lähtisi jonnekin muualle enkä enää sitä näkisi. Itse asiassa tuon ajatuksen muisteleminen saa nytkin aikaan kuristavan tunteen.

Pennut olivat noin neliviikkoisia, kun taas Tirpalle puhuin että voisinpa sen ottaa, olisipa se syntynyt myöhemmin. Kihlattuni totesi jälleen kerran että kyllä mie sen voisin saada. Ja taas mie vastasin etten voi, koska koulu ja koska puudelit. "Älä tee asioista vaikeampia kuin ne ovat" oli vastaus. Ja se laittoi miut miettimään. Miulla oli mahdollisuus saada pentu, joka tuntui olevan kuin nakutettu miulle.

Ja aloin pohtia. Pohdin itsekseni, pohdin ystävien kanssa. Monia keskuteluja.
Tirppa oli sellainen pentu jota olin toivonutkin: se rakasti leikkiä, rakasti repiä eikä luovuttanut helpolla. Se tutustui rohkeasti uusiin asioihin ja seisoi omilla tassuillaan. Se oli sellainen ihana reikäpää. Ja nukahti niin söpöksi keräksi viereen <3
Myös yhdistelmä oli miun mieleen. Tiesin että Tulhu toimii niin harrastuksissa kuin arjessa. On sellainen mutkaton koira, jolla kuitenkin löytyy potkua. Myös isä kuulosti puheiden perusteella hyvältä.

Loppujen lopuksi totesin että hulluhan mie olisin jos jättäisin tilanteen käyttämättä. Mitä jos Tulpan seuraavasta pentueesta ei tulisi sopivaa pentua? Mitä jos Tulhu ei enää saisikaan toista pentuetta? Tai mitä jos päätyisin tuontikoiraan, ja se ei kuitenkaan olisi sopiva?


Vaikka kyllä miuta jännitti ja mietitytti että onko pikku musta miulle liikaa. Pärjäänkö mie sen kanssa? Olen aina ollut, ja olen edelleen, hyvin epävarma omista taidoistani koirien kanssa. Mutta toisaalta, olenhan mie saanut puudelitkin yhteiskuntakelposiksi. Ja sitä potkua, moottoria, on paha lähteä nyhjäsemään tyhjästä.

Tirppa oli lopulta reilun neljän viikon ikäinen kun päätin että kyllä se miulle tulee. Sain vielä itse valita, että haluanko pennun kokonaan omaksi, osa omistukseen kihlattuni kanssa vaiko sijoitukseen ja päädyin jälkimmäiseen. Terveisin "ei ikinä sijoituskoiraa" :D

9.8.2016, ensimmäinen yhteinen kuva <3

En oikein koe voivani sanoa, että valitsin Virnan. Tai siis, miulla ei ollut suunnitelmissa ottaa vielä pentua, en tehnyt valintaa usean pennun välillä. Vaikka kaikki pennut olivat ihania, mutta jos Virnaa ei olisi ollut, ei olisi miullakaan nyt teinikoiraa. Kihlattuni valitsi että hän voi miulle pennun antaa pentueesta, mutta myöskään hän ei tehnyt valintaa useammasta pennusta että juuri tämä tulee siulle. Alusta asti oli kyse vain siitä pienestä, mustasta tytöstä. Se tai ei kukaan.
Tiedän että tämä on äärettömän kliseinen ajatus, mutta ehkä se oli loppujen lopuksi kohtalo joka teki valinnan.

Nyt Virnan lähestyessö puolentoista vuoden ikää, voin vaan todeta että kuka (tai mikä) tahansa valinnan teki, niin nappiin osui. Tuo penska on vaan on niin miulle sopiva. Aina kaikki ei ole ruusuilla tanssimista ja hakkaan päätä seinään vähän väliä. Mutta knääpiö on opettanut kohtaamaan ne ongelmat ja työstämään niitä, koska kyllä aina lopulta löytyy keino ja me hokataan miten toimia. Virnan kanssa olen oppinut paljon kouluttamisesta. Sen kanssa on kiva tehdä asioita ja teinikoira aina välillä muistuttaa että asioita ei pidä ottaa liian vakavasti. Mie olen saanut paljon itseluottamusta, mutta silti miut säännöllisesti palutetaan maan pinnalle etten vahingossakaan ylpisty.
Ja edelleen Virnan mielestä taisteluleikit on sika siistiä! Ja pallo on huisin kiva! Ja välillä vaan on niin kivaa, että se ei pysy sisällä vaan on pakko haukkua ilmoille!



Mitenkä sie olet päätynyt siihen omaan rotuun/rotuihin? Oliko pennun valinta millainen prosessi? Tapahtuiko matkalla yllätyksiä vai onko rodun ja pennun päättämisessä tullut jokerikortteja?