Mitä tekisin toisin?

Virheiden tekeminen on inhimmillistä ja niitä tulee jokaiselle vastaan. Ihan "normaali elämässä" (mikä se on?) kuin koirien kanssa touhutessa. Osan tajuaa vasta vuosien päästä, toiset samantien ja saa aikaan spontaanin kämmen otsaan - reaktion. Mutta aina, virheen suuruudesta tai tajuamis ajankohdasta riippumatta, se on tilaisuus oppia.  Ei se että ei tee virheitä, vaan se ettei opi niistä. Tuo onkin tälläiselle iki-strömssääjälle pieni helpotus.

Niitä pienempiä virheitä on vuosiin mahtunut vähintäänkin rekkalastillisen verran. Ihan alkaen sieltä ~ 18 vuoden takaa, kun onnistuin tätini mopsille opettamaan maahan mennessä samalla läpsäsemään tassulla kättä. Puhumattakaan monista rally-tokon -10 jotka on tullut opittua kantapään kautta.
Mutta mitä isompia virheitä on tullut tehtyä kolmen koplan jäsenten kanssa?

Nella

Selättäminen, uskaltaisin sanoa että kaikista tekemistä virheistä se suurin. Nella kun tuli meille, oli koiran koulutuksessa vallalla ajatus, että koira kun tekee vääriin ja kokeilee rajojaan, se tulee selättää. Vaikka olenkin sitä mieltä, että koiran tulee tietää rajansa ja totella kieltoa, kuin myös että välillä voi olla hyvä ottaa pentu syliin/viereen rauhoittumaan, ei koiran alistaminen kuulu koulutukseen.
Vaikka Nellasta loppujen lopuksi tulikin aivan loistava koiran niin harrastuksissa kuin arjessakin, en voi olla miettimättä kuinka tuo alku on Nellaan vaikuttanut. Nellahan on hyvin ohjaajapehmeä ja jos huomaa että mie olen tyytymätön tai komennan vaikka Virnaa kovemmalla äänellä, se menee lukkoon. Vastaavasti miun jännittäminen esimerkiksi ennen kisoja kyllä laski vanhuksen virettä sellaiselle sopivalle tasolle (ei riemun kiljahduksia), mutta ei saanut aikaan lamaannusta.

Enni

Ehkä hiukan yllättäen, Enni on miun koirista helpoin arjessa. Ulkona se saattaa vähän pöristä muille koirille, mutta napakka "Ep"ja pikku-käkkärä lopettaa ja tulee hakemaan herkkua ja lähtökohtaisestikin Enni tulee kaikkin koirien kanssa toimeen. Sisällä se ei paljoa rappiksen ääniin reagoi, vaan nukkuu kippuralla vieressä.
Paitsi että Enska ei ole koskaan oppinut seisomaan omilla tassuillaan. Enni reilun 12:n vuoden pituisen elämänsä aikana ollut yhteensä ehkä reilun viikon ihan yksin. Viikon aikanaan kun olin Nepun kanssa ystävieni porukoiden mökillä ja Ennillä alkoi juoksut, joten äiti joutui sen hakemaan kotiin. Harvoja ovat myös kerrat, jolloin olen lähtenyt Nellan kanssa jonnekin ja jättänyt Ennin ihan kotiin. Ei niin yllättäen, Enska ei ole oppinut olemaan yksin. Ja muutenkin Enni on oppinut ottamaan Nellasta turvaa ja tukea.

Harrastusten kannalta, Ennin kanssa ei olla koskaan opeteltu tekemään yhdessä tai pahemmin tehty minkäänlaisia muitakaan pohjia. Suoraan vaan agilityyn siinä vuoden ikäisenä ja siellä äidin kanssa opettelivat tarpeelliset asiat. Katsekontakti onnistuu pieniksi hetkiksi, mutta siihen se jääkin.

Virna

Virnan kanssa ei ole vielä tapahtunut sellaista "aika kultaa muistot" efektiä, joka on puudeleiden kanssa nähtävissä. Tuntuu että teini-kakaran kanssa on eniten niitä virheitä tullut tehtyä, vaikka aika (todella) hieno tuosta pennun penteleestä on kasvanut <3 Tuntemuksiin on takuulla vaikuttanut myös se, että Virna on koirista ensimmäinen jonka olen ottanut nimenomaan harrastuskaveriksi ja jonka kanssa miulla on ollut tavoitteita, olivatpa ne sitten kuinka pieniä tahansa. Ja varmasti puolen, saati parin, vuoden päästä jotkut näistä asioista ovat vain muistoina blogissa eikä niitä muuten huomaa.

Harrastuksia ajatellessa aktiivisuus ohjaaja kohtaan jäi ikäänkuin kesken, jos niin voi sanoa. Alkuun sitä treenattiin jonkin verran, mutta se sitten vähän jäi. Jos olisin ollut fiksu, olisin tehnyt työtä tuossa enemmän, ei niillä muilla asioilla niin kiirre ole. Vaikka ei Virna mitenkään "toivoton tapaus" ole, lähelläkään sitä, niin monesti sen huomiota joutuu kalastelemaan ennen tekemisen aloittamista.
Toinen on se iänikuinen seuraaminen. Virnalle se on vähän sellainen pakollinen paha, jota täytyy tehdä rally-kylttien välissä. Kuitenkin lajeissa joita me eniten treenaatan, seuraaminen on aika isossa osassa.Ei kuitenkaan luovuteta, vaan yritetään että seuraamisesta(kin) tulisi Tosi Kiva Juttu. Aina jos joku kysyy vinkkejä tai huomioita rallyn aloittamiseen, sanon että seuraamisesta kannattaa tehdä tosi kivaa ja kannattavaa koiralle, eikä vain siirtymistä kivasta asiasta toiseen.

Käsitteleminen. Mie saan Virnan vaikka vääntää solmuun, paitsi kun kynsisakset on käsissä (vaikka niidenkin kanssa on hurjasti edistytty!). Mutta kun joku muu kuin Virnalle hyvin tuttu ihminen teiniä käpälöi vähän tarkemmin, niin se helposti venkoilee enemmän tai vähemmän. Tai ei ainakaan ole rentona. Tämän uskon kyllä olevan osittain ihan tottumiskysy ja osittain luonteesta riippuva, Virna kun ei vieraista ihmisistä paljoa välitä, vaan on enemmän sellainen "Okei, nyt on moikattu. Kiitos ja hei, ei kiinosta enää". Toisaalta ei Virna mitenkään päin ole vieraankaan käsitellessä aggresiivinen, enemmän sellainen "yhyy, tää nyt ei ole kamalan kivaa".
Häkissä odottaminen. Varmin tapa saada aikaan vuosisadan huutokonsertti? Laita Virna häkkiin odottamaan. Olin ajatellut, että koska penska osaa hienosti jäädä kotiin yksin tai puudeleiden kanssa niin kyllähän se häkissäkin osaa odottaa vaikka ennen treenejä tai näyttelyissä/kisoissa. Mutta pieleen meni. Kotona Virna kyllä välillä menee pystyssä olevaan häkkiin nukkumaan ihan issekseen ja autossakin se osaa odottaa, vaikka kerääkin kierroksia jos tietää että pääsee kohta treenaamaan. Mutta ei se samanlaista huutokonserttia pystyyn laita. Tämä, kuten käsittely, on vaan tullut omasta toiminnasta kun olen ajatellut että muuten fiksu ja sopeutuvainen pentu niin asia menisi kuin itsestään.



Koska myös muiden kokemuksista voi oppia, niin oletko sie huomannut tehneesi millaisia virheitä koirien kanssa? Aiheuttivatko ne suurtakin pään vaivaa, vai olivat helposti klaarattavissa?