Sunnuntaina pieni kukkaispuudeli pakkasi tavaransa kapsäkkeihin, hyppäsi äitini subarun kyytiin ja muutti Sysmään valloittamaan tuttuja maita. Vaikka tämä ratkaisu onkin kaikille parempi, ei se muuta sitä että koti tuntuu nyt kovin tyhjältä kun ollaan Virnan kanssa täällä kahden. Eilen ulkoa tullessamme Virna kiersi jokaisen huoneen etsien Enniä ja piipaten. Mie heittäydyin pitkäkseni sängylle, nousin samantien istumaan nostaakseni Ennin viereeni vain muistaakseni ettei täällä enää ole ketään nostettavaa.
Mie olen jo vuosia tiennyt, että Enni todennäköisesti joutuu muuttamaan takaisin äitini luokse kun Nellasta aika jättää. Silloin jo tiesin, että Enni tuskin oppii olemaan täysin yksin kotona. Kun Virna sitten tuli, ajattelin että ehkä sittenkin Enska voisi elää elämänsä loppuun miun luona, olisihan sillä koirakaveri. En vaan silloin tajunnut huomioida sitä ettei iäkäs koira jaksaisi kulkea mukana pidemmillä lenkeillä tai muitakaan pidempiä täysin yksinoloja.
Mutta nyt Ennin ei tarvitse huutaa ikäväänsä, vaan saa elellä rauhallisessa, tutussa ympäristössä leppoisaa elämää silmäteränä. Virna saa tarvitsemansa liikunnan, eikä miun tarvitse stressata Ennin itkemistä ja milloin naapureilla menee hermot. Ja ei Enska ole kokonaan maailman kartalta hävinnyt, meidän välillä ei ole kuin tunnin ajomatka
Vaikka eilen koti tuntui tyhjältä, samalla myös tuntui helpottavalta kun rappiksessa ei kuulunut ikävää ulvova Enni.
 |
| Virnan ja Enskan ensimmäinen yhteiskuva, otettu Ennin lähtöä edeltävänä päivänä |
Vaikka meidän tarinaa ei enää samaan kirjaan kirjoiteta, Ennin tarina kuitenkin jatkuu <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti