Pohtiessamme ensimmäistä koiraa äidin kanssa, kriteereiden joukossa olivat koulutettavuus sekä agilityyn sopiminen. Ja tietenkin tärkeimpänä sopiminen ensimmäiseksi koiraksi. Villakoiraa tuskin olisimme muuten keksineet, ellei ystäväni olisi sitä ehdottanut. Meillä oli puudeleist ennakkoluuloja, se perinteinen "käsilaukussa kulkeva pikku räksy". Onneksi niistä päästin ylitse ja villakoira tuli perheeseen.
Pentuna ja teini-koirana Nellan kanssa haasteina oli vilkkaus sekä keskittymiskyvyn lyhyys. Puudeli huomasi kaiken ympärillä tapahtuvan, joka sitten olikin hyvin kiinnostavaa. Noin vuoden ikäiseksi myös nirsous oli ongelma, niin ruuan kuin namien suhteen. Toisaalta Nella oli jo pentuna rohkea, ei kovasti jännittänyt uusia paikkoja eikä sitä voinut mitenkään päin araksi sanoa.
Nellalla on ollut ongelmia johtuen toistokestävyydesta ja ohjaajapehmeydestä. Pari toistoa per harjoitus oli aivan riittävästi, eikä asioita voinut jäädä hinkkaamaan tai arvon puudeli kyllästyi. Ja agilityssa pitkän aikaa Nellalle kyllästyminen tarkoitti hanskasta lähtemistä ja omien ratojen juoksemista, ilman kaksjalkaista.
Vastaavasti ohjaajapehmeydestä johtuen, Nellalle ei voi kertoa jos se tekee jonkun asian väärin. Pienikin "höpöhöpö, pieleen meni joten tehdään uudestaan" saa puudelin lukkoon ja lopettamaan yrittämisen. Vaikka tietty määrä ohjaajapehmeyttä koiralla on miulle ohjaajana hyvä, Nellalla sitä on hieman liikaa.
Vaikka noita huonoja puolia löytyykin jonkin verran, niin hyviä puolia löytyykin sitten roppakaupalla enemmän. Nellan parhaat harrastusvuodet olivat 4-14 vuotiaina. Agility lopetettiin jo Nellan ollessa 7-vuotias johtuen ihan miun omista kiireistä opiskeluiden takia, mutta myöhemmällä iällä löydettiin rally-toko. Kunhan "nuoruuden haihatteluista" päästiin, on Nellan keskittymiskyky parantunut huomattavasti ja toistokestävyyskin on selvästi parempi. Ja vaikka se treenien vaihtelevuus olikin avainsana, niin puudeli jaksoi tehdä hommi hyvällä intensiteetillä pidempiä jaksoja.
Ääntely ei ole koskaan ollut Nellalle ongelmana. Agilityssa puudeli pysyi aina hiljaa. Okei, viime vuoden kesänä rally-kurssilla 14 v. puudeli oli hyvin innoissaan ja treenien alussa pääsi aina pienoinen kiljhdus innosta.
Nella on herkkä ja kevyt ohjattavana ja vaikka onkin turhan ohjaajapehmeä, se ei kuitenkaan ota itseensä miun jännittämisestä niin paljoa että lamaantuisi. Parasta Nellassa on se kuinka iloisesti se tekee ja nauttii yhdessä tekemisestä.
Ennin kanssa me tosissaan ei olla paljoa tehty ja harrastettu. Toisaalta se on Nellaa nopeampi oppimaan, mutta se ei ole oikein oppinut tekemään yhdessä ihmisen kanssa. Enska on myös paljon malttamattomampi, hektisempi eikä anna miun virheitä niin paljoa anteeksi. Nellan kanssa monia asioita voi selittää miun kokemattomuudella, mutta tekemällä ollaan opittu. Ennin kanssa ei taasen ole oikein tehty mitään pohjia, joka selittää kyllä paljon.
Jos nyt lähtisin puudelia miettimään harrastuskoiraksi, kiinnittäisin huomiota tietenkin terveyteen (polvet, autoimmuunisairaudet) ja siihen ettei pentu ole arka, vaan menee rohkeasti tutkimaan uusia asioita. Ja siihen pehmeyteen. Paljon harjoteltaisiin aktiivisuutta ohjaaja kohden, yhdessä tekemistä, rauhoittumista ja on/off-nappulaa. En tiedä kuinka väärässä mielikuvani on, mutta miulla on sellainen käsitys että ainakin pienemmillä (toy- ja kääpiö-) on jonkin verran juuri tuota ohjaajaherkkyyttä. Olisin vähän silkkihansikkain liikenteessä joissain asioissa.
Parhaimillaan puudelit ovat älykkäitä, iloisia ja energisiä harrastuskavereita jotka nauttivat päästessään käyttämään aivojaan ja kehoaan. Niillä saattaa kestää jokunen vuosi ennen kuin ne "aikuistuvat" eivätkä välttämättä suhtaudu treenaamiseen vakvuudella. Ne ovat vähän sellaisia iloisen pirskahtelevia.
Minkälainen on oma rotusi harrastuksissa yleensä? Mitkä ovat niitä hyviä puolia, entä asiat jotka vaativat vähän enemmän miettimistä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti